Maata ja pala taivasta näkyvissä

Ilma tuntuu helteen jälkeen liian kylmältä. Unohdin kaulahuivini kotiin ja koleus hiipii illan tullen hieman salaa iholle. Pimeyskin on tullut salaa. Huomaan, että kotimatkalla on pimeää, vaikkei kello ole mielestäni vielä paljoakaan. Samalla havahdun: syksy tekee tuloaan. Pieni pelko hiipii mieleen melkein yhtä varkain kuin pimeys ja viileys ovat hiipineet iltaani. Syksyn ensimmäisiä merkkejä näkyy jo ympärillä ja pimeys on niistä itselle se pahin. Ennen pimeään pystyi pakenemaan. Pimeys antoi luvan olla masentunut. Pimeään oli helppo kadota. Ulkoinen ja sisäinen maailmani yhdistyivät syksyisin. Ja uskottelin itselleni, ettei syksyn pimeydessä kukaan huomaisi niin helposti vakavaa masennustani. Olin toki väärässä, mutta harha vaikutti silloin järkevältä. Syysmasennus on luvallinen oire meille pimeän pohjoisen kansalle. Nyt en halua kuitenkaan päästää pimeyttä sisälleni. Haluan taistella valon puolesta ja valon puolella. Tiedän, että sisäinen pimeä yllättää helposti syksyllä. Pimey

Pyörittelen jälleen mielellä ja kielellä viime kesäistä näkymättömyyden teemaa. Kesän aikana olen lueskellut sosiaalisessa mediassa onnellisista hetkistä ystävien ja perheen kanssa. Some pursuilee aurinkoisista lomakuvista, iloisista matkakuvista ja täydellistäkin täydellisemmistä hetkistä läheisten kanssa täydellisessä lomapaikassa hyvää ruokaa ja juomaa nauttien. Minulle iskee kateus. Olen kyllä lomalla, mutta täydelliset lomakuvat ja päivitykset ovat harvemmassa. Tai ehkä minunkin instagramini välillä näyttää kauniilta, nautin rantojen ja meren kuvaamisesta ja olenpahan päässyt kerran merellekin, hyvässä säässä ja seurassa. Mikä täydellisestä kesästäni sitten puuttuu? Olen melko varma etten ole ainoa, jonka kauniiden some-päivitysten taakse kätkeytyy paljon muutakin. Ja tiedän, että muidenkin päivitysten taakse kätkeytyy yksinäisyyttä, surua, ahdistusta ja jopa perheväkivaltaa. Silti näemme vain ne täydelliset lomakuvat kuohuviineineen ja merenrantoineen. Yksinäisyyden ja ul

En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. En ole osannut enkä pystynyt. Olen aloittanut ja pyyhkinyt kaiken pois. Aloittanut ja todennut etten pysty tähän. Miettinyt, kuinka paljon haluaisin sanoa. Kertoa ilon kyynelten keskellä, että kyllä, haluan jatkaa eteenpäin. Ja kertoa loppuunkulutettuna, uupuneena ja epätoivoisena, etten jaksa enää askeltakaan. En yhtä ainutta askelta. En pienintäkään askelta eteenpäin, koska jalkani eivät pidä minua edes pystyssä. Mutta lauseet ovat aina loppuneet kesken, sanat ovat loppuneet kesken, rohkeus on loppunut kesken. Mitä sanoa silloin, kun ei ole enää mitään sanottavaa? Joitakin kuukausia sitten oli hetki, jolloin kuiskasin pelokkaana itku kurkussa papin halauksessa sanat: "En jaksa enempää. Ajatukseni eivät pysähdy. Pääni sisällä ääni käskee minua luovuttamaan, enkä saa ääntä hiljenemään..." Muistan hetken hyvin. Pelotti, sillä tunne oli niin voimakas, ääni sisälläni oli niin voimakas. Ja omat voimat taistella tunnetta ja ääntä vast

"Moi, mitä sulle kuuluu?", sinä kysyt innokkaasti. "Mitäpä tässä, ihan perus, töitä ja vähän lisää töitä", minä vastaan, niin kuin hyvän ihmisen kuuluukin. Enkä edes valehtele sinulle. Töitähän minä olen puskenut, ja hieman lisää töitä. Jätän kertomatta, että kaikkina muina aikoina haluan kuolla. Että muiden ongelmia ratkoessani ja muita hoitaessani minun ei tarvitse miettiä itseäni tai pahaa oloani. Olet kuullut, että olen mennyt naimisiin. Uusi sukunimi, hääkuva ja kertomus häämatkalta paljastavat minut. Myönnän laiskasti hymyillen, että näin on päässyt käymään. Jätän kertomatta, että kotona aviomies lyö. Että kaunis kynttiläillallinen päättyy kyyneliin kylpyhuoneen kylmällä lattialla. Mustelmat käsivarsissa eivät paljasta salaisuuttani. Seisomme edelleen kadunkulmassa. Kerrot kauhistellen, että yhteinen entinen tuttumme on tullut hulluksi ja joutunut mielisairaalaan, hullujenhuoneelle. Naureskelet. "Mikähän sillekin tuli, niin fiksu ihminen?! Noin, v

Viime päivät olen asiakkaiden kanssa ja myös omassa elämässä pyöritellyt näkyvissä olemisen ja katoamisen teemoja. Sitä tunnetta, kun ei yht’äkkiä olekaan kukaan kenellekään. Moni asiakastapaaminen on alkanut sanoilla: ”Ei mulla varsinaisesti mitään hätää ole, mutta…” Sitten tulee se osio, jossa kaikki menee huonosti. Puoliso on lähtenyt tai menehtynyt, lapsilla ei ole aikaa käydä kylässä, ystävät ovat siirtyneet jo ajasta iäisyyteen tai yhteinen tie on jostain syystä katkennut muuten. Joku kertoo, ettei oikeaa sydänystävää ole koskaan oikein löytynytkään, vaan on aina kokenut jotakin yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Joku kertoo käyvänsä kaupassa joka päivä nähdäkseen edes yhden ihmisen päivittäin. Lähikaupan tytöllä riittää usein hymyä ja joskus hän ehtii jopa kuunnella pikaiset kuulumisetkin. Samaan lauseeseen lisätään, että nykyinen teknologiakehitys on kurjaa. Enää ei kohdata pankkivirkailijaa, ei kelan asiantuntijaa, ei sosiaalityöntekijää ja puhelimessakin juttelee automaatti,

Tänään näin vilahdukselta perhosen. Se oli vielä tiukasti kotelossaan. Tiukasti kotelonsa suojassa, piilossa kylmältä ja tuulelta. Se oli vielä turvassa. Mutta sen siivet värisivät kotelon sisällä. Lämpö oli saanut sen sydämen lyömään hurjemmin ja se halusi kokeilla mihin sen voimat riittäisivät. Vaistonvaraisesti se liikutti siipiään, vaikkei tiennyt, mitä ulkomaailmalla olisi sille tarjota. Silti se jossakin sisimmässään halusi lentää. Se vaistosi, että ulkona oli valoisaa, mutta se ei vielä tiennyt, miten hyvä asia valo voisi sille olla. Se tunsi ulkoa tulevan lämmön, mutta se ei vielä ymmärtänyt kuinka paljon lämpöä se tulisi tarvitsemaan lähtiessään ensimmäiselle lennolleen. Silti se luotti vaistoonsa ja yritti varovasti levittää siipiään. Tuo perhonen ei tiennyt, että aurinko oli paistanut sen koteloon jo pitkään. Se ei kotelon sisältä voinut nähdä valoa. Se oli jossakin vaiheessa sulkenut silmänsä ja käpertynyt yhä pienemmäksi. Se oli kutistunut kutistumistaan, mutta silti se