Näe ihminen

Viime päivät olen asiakkaiden kanssa ja myös omassa elämässä pyöritellyt näkyvissä olemisen ja katoamisen teemoja. Sitä tunnetta, kun ei yht’äkkiä olekaan kukaan kenellekään. Moni asiakastapaaminen on alkanut sanoilla: ”Ei mulla varsinaisesti mitään hätää ole, mutta…” Sitten tulee se osio, jossa kaikki menee huonosti. Puoliso on lähtenyt tai menehtynyt, lapsilla ei ole aikaa käydä kylässä, ystävät ovat siirtyneet jo ajasta iäisyyteen tai yhteinen tie on jostain syystä katkennut muuten. Joku kertoo, ettei oikeaa sydänystävää ole koskaan oikein löytynytkään, vaan on aina kokenut jotakin yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Joku kertoo käyvänsä kaupassa joka päivä nähdäkseen edes yhden ihmisen päivittäin. Lähikaupan tytöllä riittää usein hymyä ja joskus hän ehtii jopa kuunnella pikaiset kuulumisetkin. Samaan lauseeseen lisätään, että nykyinen teknologiakehitys on kurjaa. Enää ei kohdata pankkivirkailijaa, ei kelan asiantuntijaa, ei sosiaalityöntekijää ja puhelimessakin juttelee automaatti, joka kehottaa melkein ystävällisellä puhuva pää – äänellään ottamaan yhteyttä sähköisesti.

Katoaminen on melkein valmista. 

Kukaan ei näe eikä kuule. Ihminen ei kohtaa ihmistä. Robotti ja älyteknologia korvaavat ihmisen. Erityisesti työelämän ulkopuolella olevat jäävät kovin yksin. Miltä tuntuu, kun ei ole tarpeellinen kenellekään? Kukaan ei kaipaa moniin päiviin, viikkoihin tai jopa kuukausiin? Joku miettii missä vaiheessa joku huomaisi, ettei ole enää edes hengissä. Ehkä naapurit huomaisivat oudon tuoksun rappukäytävässä. Ehkä pappi miettisi messussa, missä on se kauniisti harmaantunut ja vielä niin kirkkaalla äänellä laulava yksinäinen Rouva, jonka vakiopaikka on kirkon neljännessä penkkirivissä, kolmas vasemmalta. Ehkä terveysaseman lääkäri pohtii, miksi potilas ei ole tullut sovitulle vastaanotolle, mutta toteaa mielessään, ettei asia oikeastaan hänelle kuulu ja ollaanhan tässä jo myöhässä aikataulusta, joten on vain hyvä, että joku potilas jää pois. Katoaminen jatkuu.

Bussissa viereen istuu nuori tyttö suuri koulureppu selässään ja hymyilee valloittavasti. Nyt on tilaisuus aloittaa keskustelu. Lapset käyvät koulua, puhu siitä! Äiti on kuitenkin kieltänyt puhumasta vieraille. Tyttö muistaa äidin ohjeen ja vaihtaa paikkaa. Seuraava viereen istuja tuijottaa intensiivisesti puhelintaan ja kuulokkeiden läpi kantautuvat jymisevät basson lyönnit. Turha edes yrittää kilpailla älypuhelimen kanssa ja tulla huomatuksi.

Siinä hän nyt kuitenkin istuu, ihminen, minua vastapäätä ja puhuu. Mietin mitä osaisin sanoa, mutta huomaan nopeasti, ettei minun tarvitse sanoa mitään, riittää, että kuuntelen. Riittää ehkä, että olen. Kuulen tarinan lapsuudesta, avioerosta, uskoontulosta ja ensimmäisestä lapsesta ja lapsenlapsesta. Kuulen tarinan ensi rakkaudesta ja huomaan ihmisen silmien kostuvan. Kuulen tarinan väkivaltaiseksi muuttuneesta rakkaudesta ja tarinan irtisanomisesta. Kuulen tarinoita ilosta ja surusta, kaipauksesta, lämmöstä ja rakkaudesta, tarinoita kivusta, häpeästä ja epäonnistumisesta. Tarinoita katoamisesta. Tarinoita näkyväksi tulemisesta. Tarinoita elämästä. Tämän työn parhaat tarinat päättyvät sanoihin: ”Kiitos, että kuuntelit. Kiitos, että olet siinä.” Ihminen on edes hetkeksi tullut näkyväksi ja kuuluvaksi, kohdatuksi. 

Samaan tarinaan liityn itsekin. Jäin messun jälkeen kirkon penkkiin, siihen omalle vakipaikalleni, istumaan ja hengittämään. Kuulin jonkun sanovan nimeni ja havahduin, pappi muistaa nimeni! Kysyi haluaisinko jutella vai hiljentyä yksinäni. Teki mieleni vastata, että haluan hiljentyä, mutta voisiko hän vaikka siunauksen ajaksi hiljentyä kanssani, olla tekemättä sanoja, joita ei tarvita. Pysähtyä vain hetkeksi siihen, ihmiseksi ihmiselle. Koska minulla ei varsinaisesti ollut mitään hätää, vastasin vain, että näin on hyvä.

Lähtiessäni kirkosta lämpimään kesäiltaan, soi minun älypuhelimeni bassot kevyemmin Mitran "Kukka kaipaa valoa" -kappaletta. "Yksi nätti sana saattaa pelastaa, silloin kun se osuu paikkaan oikeaan". Ei siis ole paljon vaadittu. Pieni sana, katse tai läsnäolo, ihminen ihmiselle, saattaa pelastaa. Sillä niinkuin Mitrakin laulaa, että hävettää ääneen edes sanoa, niin silti ja juuri siksi haluan muistuttaa, että jokainen, ihan jokainen kukka kaipaa valoa.... Jokainen kaipaa hyväksytyksi tulemista, nähdyksi tulemista, kuulluksi tulemista. Jokainen kaipaa ja ansaitsee olla ihminen, tärkeä ja merkityksellinen, jokaisena päivänä. Kun ulkona valo vähenee, voimme olla valopilkkuja toisillemme...

Näkeekö joku sinut tänään? Kenet sinä näet?

https://m.youtube.com/watch?v=kcnP9UbqlJA