Viime päivät olen asiakkaiden kanssa ja myös omassa elämässä pyöritellyt näkyvissä olemisen ja katoamisen teemoja. Sitä tunnetta, kun ei yht’äkkiä olekaan kukaan kenellekään. Moni asiakastapaaminen on alkanut sanoilla: ”Ei mulla varsinaisesti mitään hätää ole, mutta…” Sitten tulee se osio, jossa kaikki menee huonosti. Puoliso on lähtenyt tai menehtynyt, lapsilla ei ole aikaa käydä kylässä, ystävät ovat siirtyneet jo ajasta iäisyyteen tai yhteinen tie on jostain syystä katkennut muuten. Joku kertoo, ettei oikeaa sydänystävää ole koskaan oikein löytynytkään, vaan on aina kokenut jotakin yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Joku kertoo käyvänsä kaupassa joka päivä nähdäkseen edes yhden ihmisen päivittäin. Lähikaupan tytöllä riittää usein hymyä ja joskus hän ehtii jopa kuunnella pikaiset kuulumisetkin. Samaan lauseeseen lisätään, että nykyinen teknologiakehitys on kurjaa. Enää ei kohdata pankkivirkailijaa, ei kelan asiantuntijaa, ei sosiaalityöntekijää ja puhelimessakin juttelee automaatti,