En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. En ole osannut enkä pystynyt. Olen aloittanut ja pyyhkinyt kaiken pois. Aloittanut ja todennut etten pysty tähän. Miettinyt, kuinka paljon haluaisin sanoa. Kertoa ilon kyynelten keskellä, että kyllä, haluan jatkaa eteenpäin. Ja kertoa loppuunkulutettuna, uupuneena ja epätoivoisena, etten jaksa enää askeltakaan. En yhtä ainutta askelta. En pienintäkään askelta eteenpäin, koska jalkani eivät pidä minua edes pystyssä. Mutta lauseet ovat aina loppuneet kesken, sanat ovat loppuneet kesken, rohkeus on loppunut kesken. Mitä sanoa silloin, kun ei ole enää mitään sanottavaa? Joitakin kuukausia sitten oli hetki, jolloin kuiskasin pelokkaana itku kurkussa papin halauksessa sanat: "En jaksa enempää. Ajatukseni eivät pysähdy. Pääni sisällä ääni käskee minua luovuttamaan, enkä saa ääntä hiljenemään..." Muistan hetken hyvin. Pelotti, sillä tunne oli niin voimakas, ääni sisälläni oli niin voimakas. Ja omat voimat taistella tunnetta ja ääntä vast