En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. En ole osannut enkä pystynyt. Olen aloittanut ja pyyhkinyt kaiken pois. Aloittanut ja todennut etten pysty tähän. Miettinyt, kuinka paljon haluaisin sanoa. Kertoa ilon kyynelten keskellä, että kyllä, haluan jatkaa eteenpäin. Ja kertoa loppuunkulutettuna, uupuneena ja epätoivoisena, etten jaksa enää askeltakaan. En yhtä ainutta askelta. En pienintäkään askelta eteenpäin, koska jalkani eivät pidä minua edes pystyssä. Mutta lauseet ovat aina loppuneet kesken, sanat ovat loppuneet kesken, rohkeus on loppunut kesken. Mitä sanoa silloin, kun ei ole enää mitään sanottavaa?
Joitakin kuukausia sitten oli hetki, jolloin kuiskasin pelokkaana itku kurkussa papin halauksessa sanat: "En jaksa enempää. Ajatukseni eivät pysähdy. Pääni sisällä ääni käskee minua luovuttamaan, enkä saa ääntä hiljenemään..."
Muistan hetken hyvin. Pelotti, sillä tunne oli niin voimakas, ääni sisälläni oli niin voimakas. Ja omat voimat taistella tunnetta ja ääntä vastaan olivat huvenneet, kadonneet kesän valon myötä, ja olin palannut pimeään. Pelotti saako masennus minut takaisin valtaansa. Hyökkääkö se kimppuuni juuri kun silloin, kun vähiten sitä odotan? Kun hetkeksi annan itselleni luvan olla pelkäämättä Paholaiseni edessä. Kun hetken elän uskoen, että pahin on takana. Silloin se iskee. Hiipii salaa selän takaa, väijyy syksyn pimeydessä. Nauraa nurkan takana ja odottaa hetkeään. Tietää saavansa minut uudelleen. Tietää, etten loputtomiin pysty taistelemaan vastaan. Masennukseni tietää, että lopulta annan periksi. Lopulta annan aina periksi.
Silloin sanoin sen ääneen, varovasti kuiskaten. Peläten, että jokainen sana voisi muuttua todeksi. En jaksa enää, en pääse eteenpäin. Pappi katsoo minua pelottomasti silmiin. Uhmaa masennustani, taistelee hetken kanssani Paholaista vastaan. Hän katselee pelottomasti myös masennustani silmiin. Nauraa sille takaisin ja kertoo, ettei se tällä kertaa voitakaan. Pappi pitää kiinni käsistäni, katsoo syvälle silmiin ja lupaa, että selviän...
Ja jälleen kerran, minä selvisin. Masennukseni muistutti olemassa olostaan, mutta ei saanut minua otteeseensa. Masennukseni ei tälläkään kertaa saanut minua uudelleen valtaansa. Paholainen oli jälleen kerran kukistettu, määrätty takaisin omalle paikalleen.
Ja tänään, vaaleanpunainen perhonen minussa haluaa jälleen lentää, avata siipensä, näyttää kauneutensa. Kuiskata maailmalle, että aio luovuttaa. En tänään, en huomenna, enkä ensi viikolla.
Joitakin kuukausia sitten oli hetki, jolloin kuiskasin pelokkaana itku kurkussa papin halauksessa sanat: "En jaksa enempää. Ajatukseni eivät pysähdy. Pääni sisällä ääni käskee minua luovuttamaan, enkä saa ääntä hiljenemään..."
Muistan hetken hyvin. Pelotti, sillä tunne oli niin voimakas, ääni sisälläni oli niin voimakas. Ja omat voimat taistella tunnetta ja ääntä vastaan olivat huvenneet, kadonneet kesän valon myötä, ja olin palannut pimeään. Pelotti saako masennus minut takaisin valtaansa. Hyökkääkö se kimppuuni juuri kun silloin, kun vähiten sitä odotan? Kun hetkeksi annan itselleni luvan olla pelkäämättä Paholaiseni edessä. Kun hetken elän uskoen, että pahin on takana. Silloin se iskee. Hiipii salaa selän takaa, väijyy syksyn pimeydessä. Nauraa nurkan takana ja odottaa hetkeään. Tietää saavansa minut uudelleen. Tietää, etten loputtomiin pysty taistelemaan vastaan. Masennukseni tietää, että lopulta annan periksi. Lopulta annan aina periksi.
Silloin sanoin sen ääneen, varovasti kuiskaten. Peläten, että jokainen sana voisi muuttua todeksi. En jaksa enää, en pääse eteenpäin. Pappi katsoo minua pelottomasti silmiin. Uhmaa masennustani, taistelee hetken kanssani Paholaista vastaan. Hän katselee pelottomasti myös masennustani silmiin. Nauraa sille takaisin ja kertoo, ettei se tällä kertaa voitakaan. Pappi pitää kiinni käsistäni, katsoo syvälle silmiin ja lupaa, että selviän...
Ja jälleen kerran, minä selvisin. Masennukseni muistutti olemassa olostaan, mutta ei saanut minua otteeseensa. Masennukseni ei tälläkään kertaa saanut minua uudelleen valtaansa. Paholainen oli jälleen kerran kukistettu, määrätty takaisin omalle paikalleen.
Ja tänään, vaaleanpunainen perhonen minussa haluaa jälleen lentää, avata siipensä, näyttää kauneutensa. Kuiskata maailmalle, että aio luovuttaa. En tänään, en huomenna, enkä ensi viikolla.
Kommentit
Lähetä kommentti