Maata ja pala taivasta näkyvissä

Ilma tuntuu helteen jälkeen liian kylmältä. Unohdin kaulahuivini kotiin ja koleus hiipii illan tullen hieman salaa iholle. Pimeyskin on tullut salaa. Huomaan, että kotimatkalla on pimeää, vaikkei kello ole mielestäni vielä paljoakaan. Samalla havahdun: syksy tekee tuloaan. Pieni pelko hiipii mieleen melkein yhtä varkain kuin pimeys ja viileys ovat hiipineet iltaani. Syksyn ensimmäisiä merkkejä näkyy jo ympärillä ja pimeys on niistä itselle se pahin. Ennen pimeään pystyi pakenemaan. Pimeys antoi luvan olla masentunut. Pimeään oli helppo kadota. Ulkoinen ja sisäinen maailmani yhdistyivät syksyisin. Ja uskottelin itselleni, ettei syksyn pimeydessä kukaan huomaisi niin helposti vakavaa masennustani. Olin toki väärässä, mutta harha vaikutti silloin järkevältä. Syysmasennus on luvallinen oire meille pimeän pohjoisen kansalle. Nyt en halua kuitenkaan päästää pimeyttä sisälleni. Haluan taistella valon puolesta ja valon puolella. Tiedän, että sisäinen pimeä yllättää helposti syksyllä. Pimey

Pyörittelen jälleen mielellä ja kielellä viime kesäistä näkymättömyyden teemaa. Kesän aikana olen lueskellut sosiaalisessa mediassa onnellisista hetkistä ystävien ja perheen kanssa. Some pursuilee aurinkoisista lomakuvista, iloisista matkakuvista ja täydellistäkin täydellisemmistä hetkistä läheisten kanssa täydellisessä lomapaikassa hyvää ruokaa ja juomaa nauttien. Minulle iskee kateus. Olen kyllä lomalla, mutta täydelliset lomakuvat ja päivitykset ovat harvemmassa. Tai ehkä minunkin instagramini välillä näyttää kauniilta, nautin rantojen ja meren kuvaamisesta ja olenpahan päässyt kerran merellekin, hyvässä säässä ja seurassa. Mikä täydellisestä kesästäni sitten puuttuu? Olen melko varma etten ole ainoa, jonka kauniiden some-päivitysten taakse kätkeytyy paljon muutakin. Ja tiedän, että muidenkin päivitysten taakse kätkeytyy yksinäisyyttä, surua, ahdistusta ja jopa perheväkivaltaa. Silti näemme vain ne täydelliset lomakuvat kuohuviineineen ja merenrantoineen. Yksinäisyyden ja ul