Pyörittelen jälleen mielellä ja kielellä viime kesäistä näkymättömyyden teemaa. Kesän aikana olen lueskellut sosiaalisessa mediassa onnellisista hetkistä ystävien ja perheen kanssa. Some pursuilee aurinkoisista lomakuvista, iloisista matkakuvista ja täydellistäkin täydellisemmistä hetkistä läheisten kanssa täydellisessä lomapaikassa hyvää ruokaa ja juomaa nauttien. Minulle iskee kateus. Olen kyllä lomalla, mutta täydelliset lomakuvat ja päivitykset ovat harvemmassa. Tai ehkä minunkin instagramini välillä näyttää kauniilta, nautin rantojen ja meren kuvaamisesta ja olenpahan päässyt kerran merellekin, hyvässä säässä ja seurassa.
Mikä täydellisestä kesästäni sitten puuttuu? Olen melko varma etten ole ainoa, jonka kauniiden some-päivitysten taakse kätkeytyy paljon muutakin. Ja tiedän, että muidenkin päivitysten taakse kätkeytyy yksinäisyyttä, surua, ahdistusta ja jopa perheväkivaltaa. Silti näemme vain ne täydelliset lomakuvat kuohuviineineen ja merenrantoineen. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen kokeminen on aihe, josta en haluaisi puhua julkisesti. Se on arka ja henkilökohtainen. Yksinäisyyden tunnustaminen tekee minusta heikon. Tuntuu myös, että puhumalla yksinäisyydestä, samalla syyllistän myös perhettäni ja ystäviäni. Kyse ei ole siitä, etteikö ympärilläni olisi ihmisiä, tai että läheiseni olisivat jotenkin huonoja läheisiä. Kyse on minun sisäisestä olostani, jota ei luultavasti voi täyttää ulkopuolelta. Olosta, joka ehkä on kietoutunut masennukseni kanssa tiukkaan vyyhtiin. Joskus kerin siskon lankoja rullalle. Seuraavalla kerralla tullessani, sisko sanoi nauraen, että langat ovat aivan liian tiukalla ja sain purkaa kaikki kerät. Sellainen masennukseni on liian tiukka lankakerä. Tosin minun rullaamani lanka oli täydellisessä järjestyksessä, toisin kuin masennukseni.
Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne pahenevat kesä- ja loma-aikaan kun en ole enää tarpeellinen kenellekään ja kun kukaan ei vaadi minulta mitään. Tarvitsen rutiineja ja kesäaika vie minulta rutiinit. Kesäaika vie terapian, vakimessun, opiskelun ja muut arkirutiinit. Samalla kesäaika vie puolitutut, joiden hymy ja hyväksyntä tekee hetkeksi näkyväksi ja olemassa olevaksi. Kesäaika ei tarjoile puolituttuja joiden kanssa rupatella tai puolivahingossa saatuja tai varastettuja halauksia.
Tänään kaipasin hyväksyvää katsetta ja yhteisöä, johon voisi sujahtaa hetkeksi, mutta jossa ei tarvitsisi antaa itsestään kuin sen, mitä jaksaa. Onneksi on sunnuntai, ja kirkot tulvillaan kirkkokansaa! Selasin messuja puolihuolimattomasti ja ohitin kaikki, joiden liturgi tai saarnaaja sai minut hetkeksikään miettimään. Ohitin myös ne messut, joissa olin kirkkokahveilla saanut kuulla vääränvärisestä kynsilakasta tai siitä, että homot joutaisivat helvetinlieskoihin. En kaivannut helvetinlieskoja. Kaipasin hyväkyvää katsetta ja yhteyttä ihmisiin.
Valitsin siis messun, joka kuulosti turvalliselta ja vaelsin täysin vieraan seurakunnan messuun uteliaana ja hieman jännittynein mielin. Päädyin kirkon takapenkkiin hieman kateellisena siitä, että papit kättelivät muita kirkkoon tulijoita, mutta jotenkin onnistuin ohittamaan kummankin papin saamatta edes tervehdystä. Ajattelin, että kirkkokahvit olisivat hetkeni. Uskaltaisin ehkä reippaana vieraiden ihmisten pöytään ja juttusille. Uskon, että uusien ihmisten tapaaminen on enemmän mahdollisuus kuin uhka, joten tulta päin vain!
Kirkkokahveilla jonotin kiltisti kahvini ja pullani vain tajutakseni, etten mahdu kenenkään pöytään, eikä edes istumapaikkaa ole koko tilassa tarjolla. Niinpä päädyin kahveineni käytävälle. Se siitä näkyväksi ja hyväksytyksi tulemisesta ja yhteisöllisyydestä... Sentään toinen papeista, somekaverini, tervehti ja vaihtoi muutaman sanan hakiessaan omaa kahviaan. Poislähtiessään vielä huikkasi heit käytävän toisesta päästä. Ajattelin, että on siitä sosiaalisesta mediasta edes jotakin hyötyä, miettiessäni olisiko pappi tervehtinyt, jos ei olisi tunnistanut someseuraajakseen....
Syön jäätelöä rannalla tätä kirjoittaessani ja mietin laittaisinko täydellisen somepäivityksen nettiin. Päädyn laittamaan Ystävälleni viestin: "Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty pitkään aikaan..."
Mikä täydellisestä kesästäni sitten puuttuu? Olen melko varma etten ole ainoa, jonka kauniiden some-päivitysten taakse kätkeytyy paljon muutakin. Ja tiedän, että muidenkin päivitysten taakse kätkeytyy yksinäisyyttä, surua, ahdistusta ja jopa perheväkivaltaa. Silti näemme vain ne täydelliset lomakuvat kuohuviineineen ja merenrantoineen. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen kokeminen on aihe, josta en haluaisi puhua julkisesti. Se on arka ja henkilökohtainen. Yksinäisyyden tunnustaminen tekee minusta heikon. Tuntuu myös, että puhumalla yksinäisyydestä, samalla syyllistän myös perhettäni ja ystäviäni. Kyse ei ole siitä, etteikö ympärilläni olisi ihmisiä, tai että läheiseni olisivat jotenkin huonoja läheisiä. Kyse on minun sisäisestä olostani, jota ei luultavasti voi täyttää ulkopuolelta. Olosta, joka ehkä on kietoutunut masennukseni kanssa tiukkaan vyyhtiin. Joskus kerin siskon lankoja rullalle. Seuraavalla kerralla tullessani, sisko sanoi nauraen, että langat ovat aivan liian tiukalla ja sain purkaa kaikki kerät. Sellainen masennukseni on liian tiukka lankakerä. Tosin minun rullaamani lanka oli täydellisessä järjestyksessä, toisin kuin masennukseni.
Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne pahenevat kesä- ja loma-aikaan kun en ole enää tarpeellinen kenellekään ja kun kukaan ei vaadi minulta mitään. Tarvitsen rutiineja ja kesäaika vie minulta rutiinit. Kesäaika vie terapian, vakimessun, opiskelun ja muut arkirutiinit. Samalla kesäaika vie puolitutut, joiden hymy ja hyväksyntä tekee hetkeksi näkyväksi ja olemassa olevaksi. Kesäaika ei tarjoile puolituttuja joiden kanssa rupatella tai puolivahingossa saatuja tai varastettuja halauksia.
Tänään kaipasin hyväksyvää katsetta ja yhteisöä, johon voisi sujahtaa hetkeksi, mutta jossa ei tarvitsisi antaa itsestään kuin sen, mitä jaksaa. Onneksi on sunnuntai, ja kirkot tulvillaan kirkkokansaa! Selasin messuja puolihuolimattomasti ja ohitin kaikki, joiden liturgi tai saarnaaja sai minut hetkeksikään miettimään. Ohitin myös ne messut, joissa olin kirkkokahveilla saanut kuulla vääränvärisestä kynsilakasta tai siitä, että homot joutaisivat helvetinlieskoihin. En kaivannut helvetinlieskoja. Kaipasin hyväkyvää katsetta ja yhteyttä ihmisiin.
Valitsin siis messun, joka kuulosti turvalliselta ja vaelsin täysin vieraan seurakunnan messuun uteliaana ja hieman jännittynein mielin. Päädyin kirkon takapenkkiin hieman kateellisena siitä, että papit kättelivät muita kirkkoon tulijoita, mutta jotenkin onnistuin ohittamaan kummankin papin saamatta edes tervehdystä. Ajattelin, että kirkkokahvit olisivat hetkeni. Uskaltaisin ehkä reippaana vieraiden ihmisten pöytään ja juttusille. Uskon, että uusien ihmisten tapaaminen on enemmän mahdollisuus kuin uhka, joten tulta päin vain!
Kirkkokahveilla jonotin kiltisti kahvini ja pullani vain tajutakseni, etten mahdu kenenkään pöytään, eikä edes istumapaikkaa ole koko tilassa tarjolla. Niinpä päädyin kahveineni käytävälle. Se siitä näkyväksi ja hyväksytyksi tulemisesta ja yhteisöllisyydestä... Sentään toinen papeista, somekaverini, tervehti ja vaihtoi muutaman sanan hakiessaan omaa kahviaan. Poislähtiessään vielä huikkasi heit käytävän toisesta päästä. Ajattelin, että on siitä sosiaalisesta mediasta edes jotakin hyötyä, miettiessäni olisiko pappi tervehtinyt, jos ei olisi tunnistanut someseuraajakseen....
Syön jäätelöä rannalla tätä kirjoittaessani ja mietin laittaisinko täydellisen somepäivityksen nettiin. Päädyn laittamaan Ystävälleni viestin: "Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty pitkään aikaan..."
Kommentit
Lähetä kommentti