Tänään näin vilahdukselta perhosen. Se oli vielä tiukasti kotelossaan. Tiukasti kotelonsa suojassa, piilossa kylmältä ja tuulelta. Se oli vielä turvassa. Mutta sen siivet värisivät kotelon sisällä. Lämpö oli saanut sen sydämen lyömään hurjemmin ja se halusi kokeilla mihin sen voimat riittäisivät. Vaistonvaraisesti se liikutti siipiään, vaikkei tiennyt, mitä ulkomaailmalla olisi sille tarjota. Silti se jossakin sisimmässään halusi lentää. Se vaistosi, että ulkona oli valoisaa, mutta se ei vielä tiennyt, miten hyvä asia valo voisi sille olla. Se tunsi ulkoa tulevan lämmön, mutta se ei vielä ymmärtänyt kuinka paljon lämpöä se tulisi tarvitsemaan lähtiessään ensimmäiselle lennolleen. Silti se luotti vaistoonsa ja yritti varovasti levittää siipiään.
Tuo perhonen ei tiennyt, että aurinko oli paistanut sen koteloon jo pitkään. Se ei kotelon sisältä voinut nähdä valoa. Se oli jossakin vaiheessa sulkenut silmänsä ja käpertynyt yhä pienemmäksi. Se oli kutistunut kutistumistaan, mutta silti se oli olemassa. Se oli itkenyt iltaisin itsensä uneen, koska se koteloonsa käpertyneenä ei ymmärtänyt, että kotelon ulkopuolella olisi muitakin perhosia. Se näki itsensä rumana toukkana, eikä tiennyt että ajan kuluessa sille oli kasvanut kauniit ja hennot vaaleanpunaiset siivet. Se oli pelännyt, koska kukaan ei kertonut, että sen siivet kyllä kantaisivat. Eikä se yksin uskaltanut lähteä lentämään.
Mutta nyt jokin oli herättänyt perhosen talviuniltaan. Se katseli siipiään, kokeili niitä varoen. Epäonnistui, mutta yritti uudelleen. Epäonnistui jälleen, mutta ei luovuttanut. Tietämättä miksi, se vain luotti uusiin siipiinsä. Se näki toisia perhosia, jotka näyttivät sille, miten siipiä käytetään. Se tunsi lempeän tuulen, joka kannatteli sitä eteenpäin. Se tunsi lämmön, joka heijastui muiden perhosten sydämistä. Se näki eriväriset kauniit kukkaset. Se hymyili ujosti. Se tunsi lämpöä rinnassaan. Se ei vielä tiennyt olevansa onnellinen. Mutta se levitti siipensä. Kaikesta huolimatta se halusi oppia lentämään....
Tuo perhonen ei tiennyt, että aurinko oli paistanut sen koteloon jo pitkään. Se ei kotelon sisältä voinut nähdä valoa. Se oli jossakin vaiheessa sulkenut silmänsä ja käpertynyt yhä pienemmäksi. Se oli kutistunut kutistumistaan, mutta silti se oli olemassa. Se oli itkenyt iltaisin itsensä uneen, koska se koteloonsa käpertyneenä ei ymmärtänyt, että kotelon ulkopuolella olisi muitakin perhosia. Se näki itsensä rumana toukkana, eikä tiennyt että ajan kuluessa sille oli kasvanut kauniit ja hennot vaaleanpunaiset siivet. Se oli pelännyt, koska kukaan ei kertonut, että sen siivet kyllä kantaisivat. Eikä se yksin uskaltanut lähteä lentämään.
Mutta nyt jokin oli herättänyt perhosen talviuniltaan. Se katseli siipiään, kokeili niitä varoen. Epäonnistui, mutta yritti uudelleen. Epäonnistui jälleen, mutta ei luovuttanut. Tietämättä miksi, se vain luotti uusiin siipiinsä. Se näki toisia perhosia, jotka näyttivät sille, miten siipiä käytetään. Se tunsi lempeän tuulen, joka kannatteli sitä eteenpäin. Se tunsi lämmön, joka heijastui muiden perhosten sydämistä. Se näki eriväriset kauniit kukkaset. Se hymyili ujosti. Se tunsi lämpöä rinnassaan. Se ei vielä tiennyt olevansa onnellinen. Mutta se levitti siipensä. Kaikesta huolimatta se halusi oppia lentämään....
Kommentit
Lähetä kommentti