"Moi, mitä sulle kuuluu?", sinä kysyt innokkaasti. "Mitäpä tässä, ihan perus, töitä ja vähän lisää töitä", minä vastaan, niin kuin hyvän ihmisen kuuluukin. Enkä edes valehtele sinulle. Töitähän minä olen puskenut, ja hieman lisää töitä. Jätän kertomatta, että kaikkina muina aikoina haluan kuolla. Että muiden ongelmia ratkoessani ja muita hoitaessani minun ei tarvitse miettiä itseäni tai pahaa oloani.
Olet kuullut, että olen mennyt naimisiin. Uusi sukunimi, hääkuva ja kertomus häämatkalta paljastavat minut. Myönnän laiskasti hymyillen, että näin on päässyt käymään. Jätän kertomatta, että kotona aviomies lyö. Että kaunis kynttiläillallinen päättyy kyyneliin kylpyhuoneen kylmällä lattialla. Mustelmat käsivarsissa eivät paljasta salaisuuttani.
Seisomme edelleen kadunkulmassa. Kerrot kauhistellen, että yhteinen entinen tuttumme on tullut hulluksi ja joutunut mielisairaalaan, hullujenhuoneelle. Naureskelet. "Mikähän sillekin tuli, niin fiksu ihminen?! Noin, vain ja suoraan suljetulle", sanot edelleen hämmennystä äänessäsi. Haluaisin kertoa, että minäkin olen ollut hullujenhuoneella. Olen istunut hullujenhuoneen odotusaulassa muiden yhtä hullujen kanssa. Toivonut, että minut suljettaisiin lukkojen taakse, suojaan omalta itseltäni. Ja pahimmassa vaiheessa ollut psykiatrisella suljetulla osastolla. Olen ollut suljetulla osastolla, koska olen pelännyt itseäni.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, sinä kerrot, että olet itsekin ollut masentunut. Yllätyn ja haluan kuulla lisää. Haluan oikeasti kuulla. Vaikka ympärillämme kulkee kiireisiä ihmisiä, vaikka taivaalta on alkanut tippua pieniä pisaroita, jotka kastelevat paitani. Kerrot, että jätit anopin luona kyläilyn väliin masennuksessasi. Huonoa omaatuntoa potien siivosit puolison sukuloidessa. Ja tietenkin laitoit puolison lempiruokaa ja ilta päättyi "tiedät kyllä mihin". Kuuntelen tarinaasi haikeana. Minun masennukseni ei jaksa kyläillä, ei siivota eikä kokata, edes sitä helpointa ruokaa. Eikä minun masennukseni jaksa aina syödäkään, edes sitä lempiruokaa.
Ja minun masennukseni illat päättyvät "et voi aavistaakaan mihin". Minun masennukseni illat päättyvät kouralliseen lääkkeitä. Ne illat päättyvät verisiin ranteisiin. Minun masennukseni illat päättyvät viimeiseen kirjeeseen yöpöydän ylälaatkikossa, anteeksipyyntöihin, selityksiin ja kuivuneisiin kyyneliin. Minun iltani päättyvät yksin metroasemalle.
Eivätkä minun iltani kuitenkaan päättyneet. Pisteen sijasta tarinaani tuli puolipiste. "Miten sun ilta on mennyt?" oli se yksinkertainen kysymys, joka muutti pisteen puolipisteeksi. Kysymys, johon yksi vanha elämä päättyi ja samalla kysymys, josta yksi uusi elämä alkoi.
<3
VastaaPoista