Pimeän pelko

Ilma tuntuu helteen jälkeen liian kylmältä. Unohdin kaulahuivini kotiin ja koleus hiipii illan tullen hieman salaa iholle. Pimeyskin on tullut salaa. Huomaan, että kotimatkalla on pimeää, vaikkei kello ole mielestäni vielä paljoakaan. Samalla havahdun: syksy tekee tuloaan. Pieni pelko hiipii mieleen melkein yhtä varkain kuin pimeys ja viileys ovat hiipineet iltaani. Syksyn ensimmäisiä merkkejä näkyy jo ympärillä ja pimeys on niistä itselle se pahin.

Ennen pimeään pystyi pakenemaan. Pimeys antoi luvan olla masentunut. Pimeään oli helppo kadota. Ulkoinen ja sisäinen maailmani yhdistyivät syksyisin. Ja uskottelin itselleni, ettei syksyn pimeydessä kukaan huomaisi niin helposti vakavaa masennustani. Olin toki väärässä, mutta harha vaikutti silloin järkevältä. Syysmasennus on luvallinen oire meille pimeän pohjoisen kansalle.

Nyt en halua kuitenkaan päästää pimeyttä sisälleni. Haluan taistella valon puolesta ja valon puolella. Tiedän, että sisäinen pimeä yllättää helposti syksyllä. Pimeys valitsee uhrinsa suuremmin kyselemättä. Ottaa haluamansa kuin kuolema. Joskus ajattelin, että masennus on pahempaa kuin kuolema. Masentunut on elävä kuollut. Siltä se tuntui. Maata sängyssä kattoon tuijottaen ja odottaa ja toivoa kuolemaa.

Kesä on mennyt liian nopeasti. Olen saanut lomailla lähes koko kesän, mutta silti tuntuu, etteivät akut ole syksyä varten latautuneet riittävästi. Ei pitäisi ajatella syksyä, päästää sitä vielä mieleen ja ajatuksiin, vaan antaa sen tulla omia aikojaan. Antaa elimistön tottua valon vähenemiseen rauhassa. Etukäteen on kai turha pelätä ja panikoida, mutta mieli luo jo omia kauhukuviaan. Tiedän, että pimeys ei ole niellyt minua enää vuosiin, ja tuskin tulee nielemään tänäkään syksynä. Ja tänä syksynä olen lisäksi valmistautunut pahan tuloon. Kalenteriin ja mieleen olen suunniteltu asioita, jotka tukevat hyvinvointia: Terapia, kirkko, hartaushetket, retriitti.  Tanssia. Karaokea. Lisäksi riittävä määrä ystäviä. Varastettuja halauksia. Tarvittaessa lääkäri. Lisään kaiken perään: hulluttelua säännöllisesti. Ja sen perään huutomerkin.

Silti epäilys asustelee jossakin. Kirjoitan muistilapun. Muistilapussa lukee muutama tärkeä lause, jotka joku on minulle joskus elämän varrella sanonut:

• Sinä selviät kyllä! Joskus yksi sekunti kerrallaan, joskus yksi hengenveto kerrallaan, mutta sinä selviät! Aina.

• Älä pelkää! Sinä et pääse putoamaan.

• Olet tärkeä #koskasinä

Vähän jo naurattaa. Näinkö höperö ja pehmopäinen sitä ihminen on. Kirjoittaa nyt oikeasti muistilappuja ja kalenterisuunnitelmia. Samalla ymmärrän, että tämänkin pimeän illan pahin pimeän pelko on voitettu, paholaisen poikanen kukistettu. Tallennan muistilapun pahan päivän varalle.