Tuhansien tabujen maa

Todella usein joudun miettimään mitä asioita itsestäni haluan kertoa. Tai oikeastaan, mitä asioita USKALLAN itsestäni kertoa. Tämä blogi on rehellinen tarina minusta, minun nimelläni, minun kuvallani ja minun elämälläni. Uskon edelleen ihmisten hyvyyteen, mutta olen nähnyt myös ihmisyyden ei niin kauniita puolia. Tiedän, että ihmiset voivat satuttaa toisiaan. Tiedän, että toinen ihminen voi käyttää rehellisyyttäni härskisti hyväksi. Tiedän sen, ja silti otan riskin kertoakseni asioita.

Ensimmäinen ”salassa pidettävä" tieto on tietysti tämä masennukseni. Kesti todella kauan ennen kuin pystyin sanomaan edes lähimmille ystäville ääneen, että sairastan masennusta. En ole ollut ”vähän masentunut" tai ”joo, muakin masentaa syksy". Minä sairastin masennusta, ja sairastan edelleen, joskin huomattavan paljon lievempänä. Piste. Nykyisin sen sanominen ääneen on paljon helpompaa. ”Olen sairastanut vaikeaa masennusta". Ja piste. Ilman selityksiä, ilman anteeksi pyytelyä, ilman häpeää. Kysyttiinkö minulta, haluanko sairastua? Annettiinko valita minkä sairauden itselleni valitsisin? Ei kysytty lupaa eikä annettu valita. En haluaisi joutua häpeämään itseäni sellaisesta syystä, jolle en ole oikeasti voinut mitään.

Vai olisinko ehkä voinutkin? Olisinko voinut tehdä erilaisia valintoja, jotka olisivat vieneet minua aivan toiseen suuntaan. Olisin, tietenkin olisin! Niin kuin me kaikki. Teemme virheitä ja opimme niistä, ainakin joskus. Mutta niillä tiedoilla ja taidoilla mitä minulla on ollut, olen tehnyt juuri ne parhaat valinnat. Tai juuri ne ainoat osaamani valinnat. Olen opetellut elämää kantapään kautta, niin kuin kulunut sanonta kuuluu. Olen ollut itsepäinen elämänkoululainen, ja kyllä, myös kärsinyt siitä. Olen ryöminyt ne syvimmät kuopat ja taapertanut pimeimmät polut. Ja oppinut niistä, hitaasti, mutta varmasti.

Elin vuosia myös alisteisessa parisuhteessa. Menin tuon miehen kanssa jopa naimisiin. En ollut onnellinen, mutta en jaksanut katsoa elämääni kovin paljoa pidemmälle, joten naimisiin meno ei mielestäni ollut mikään ongelma. En ajatellut eläväni siinä suhteessa kymmeniä vuosia, loppuelämäni kyllä. En halua vaieta tästäkään asiasta. Jokainen lyönti on liikaa ja jokainen alisteinen parisuhde väärin. Toivon, että joku väkivaltaisessa suhteessa elävä uskaltaisi tämän tekstin luettuaan lähteä suhteesta tai hakea apua. Siksi haluan, että tästäkin asiasta puhutaan ääneen. Asioista vaikeneminen ei muuta tai paranna tilannetta. Kyllä, häpesin pitkään avioliittoani, mutta enää en halua suojella entistä miestäni itseni kustannuksella. Hän on ollut se väärintekijä, joten haluaisin päästä yli myös tästä vaietusta elämän osasta ja häpeästä. Suurimmaksi osaksi olen antanut ex-miehelleni asioita anteeksi, vaikka unohtanut en olekaan. En myöskään missään nimessä hyväksy puolison tai kenenkään muunkaan lyömistä, mutta tarvitsen anteeksiantoa luopuakseni kivusta ja katkeruudesta. Anteeksi antaminen on siis ensisijaisesti minua itseäni varten.

No niin, tulipahan taas puhuttua monestakin tabusta. Ihan tuhanteen en vielä päässyt, mutta ehkä joskus uskallan kirjoittaa ne puuttuvat tabut, edes jotakin niistä. Mutta nyt vaikenen hetkeksi...