Siirry pääsisältöön

Mistä kaikki alkoi?

Sairastuin masennukseen virallisesti lukioaikana. Opinto-ohjaaja huomasi poissaolojeni lisääntyneen huomattavasti eikä kurssejakaan tullut kokoon riittävästi ja kun joskus lopulta pääsin opon tapaamiseen, hän saatteli minut suoraan terveydenhoitajan vastaanotolle. Sain terveydenhoitajalta kokeiluun ensimmäiset masennuslääkkeeni. Kävin terveydenhoitajan vastaanotolla säännöllisesti, vaikken aina olisi jaksanutkaan. Terveydenhoitaja piti kuitenkin huolen siitä, etten voinut liian usein jättää tapaamista väliin. Terveydenhoitaja oli ihana ihminen. Hän on yksi niistä, jotka pitivät minua hengissä ja kannattelivat minua vaikeimpina aikoina.

Lukion loppuvaiheessa istuin oppituntien sijaan kymmeniä tai ehkä jopa satoja tunteja raitiovaunuissa, busseissa ja metrossa. Jaksoin aamuisin lähteä pois kotoa, mutta kouluun asti en useinkaan jaksanut. Kolmosen ratikat olivat suosikkejani. Kolmosen ratikassa saattoi istua monta kierrosta ilman, että kukaan kiinnitti huomiota, sillä ratikalla ei ollut päätepysäkkiä. Istuin monena päivänä tunteja tuijottaen tyhjin silmin ratikan tai bussin ikkunasta ulos harmauteen. Vaikka ulkona olisi ollut millainen auringonpaiste tai juhlapäivä tahansa, minä näin vain harmautta. 

En tiedä olenko normaali masennustapaus, mutta minulle liikunta oli tuohon aikaan kaikesta väsymyksestä huolimatta erittäin tärkeää. Taisin käydä kaikki lukion liikuntatunnit ja samalla kävin aktiivisesti myös vapaa-ajalla liikkumassa. Liikunta oli tapa purkaa ahdistusta ja unohtaa kaikki kipu ja tuska. Saatoin lähteä kuumeisena lenkille, koska mieli käski juosta niin kauan kuin pystyi. Kunnes unohti kaiken muun kivun. Jumppatunneilla kävin lähes päivittäin. Jumppaharrastus toi elämääni myös tärkeitä aikuisia, jotka välittivät minusta ja antoivat kaipaamaani turvaa elämään. Osa noista aikuisista on edelleen elämässäni ja olen heille suunnattoman suuren kiitoksen velkaa. Olen heille velkaa elämäni.

Vaikka moni asia on elämässäni mennyt vähän pieleen, niin tärkeitä ihmisiä on silti ollut kantamassa minua juuri niissä kohdissa kun olen sitä kipeimmin tarvinnut. Tärkeistä ihmisistä tahdon kertoa vielä joskus lisää. Siihen kiitollisuuteen en kyllästy koskaan!



Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten sun ilta on mennyt?

Tänään 10.9 vietetään kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Halusin julkaista erään vanhan ajatelman vuosien takaa. Aihe on itselle todella henkilökohtainen ja arka, mutta haluan uskoa, että tästäkin voidaan puhua ja helpottaa monen vaiennettua, syvää surua ja pelkoa.  Haluan rohkaista jokaista kysymään "Mitä sulle kuuluu?" tai vaikka sen "Miten sun ilta on mennyt" mitä minulta aikoinaan kysyttiin. Tuo lause muutti loppuelämäni suunnan. Haluan rohkaista Sinua, joka mietit olisiko itsemurha vaihtoehto, pyytämään apua. Itsemurha ei ole vaihtoehto. Jokainen itsemurha on liikaa. Jokainen itsemurhayritys on liikaa.  "Seison tyhjällä metroasemalla. Illan viimeinen metro tulee kolmen minuutin kuluttua. Aika etenee hitaasti, mutta minua ei pelota. Viimeiset toiveeni on kirjoitettu valmiiksi ja paperi odottaa kotona tietokoneen kuvaruutuun liimattuna. Haluan hautajaisiin laulajan, sen tietyn henkilön laulamaan. Haluan että hautajaisissani on spaghettia ja j
Lähetä kommentti
Lue lisää

Mitä sulle kuuluu?

"Moi, mitä sulle kuuluu?", sinä kysyt innokkaasti. "Mitäpä tässä, ihan perus, töitä ja vähän lisää töitä", minä vastaan, niin kuin hyvän ihmisen kuuluukin. Enkä edes valehtele sinulle. Töitähän minä olen puskenut, ja hieman lisää töitä. Jätän kertomatta, että kaikkina muina aikoina haluan kuolla. Että muiden ongelmia ratkoessani ja muita hoitaessani minun ei tarvitse miettiä itseäni tai pahaa oloani. Olet kuullut, että olen mennyt naimisiin. Uusi sukunimi, hääkuva ja kertomus häämatkalta paljastavat minut. Myönnän laiskasti hymyillen, että näin on päässyt käymään. Jätän kertomatta, että kotona aviomies lyö. Että kaunis kynttiläillallinen päättyy kyyneliin kylpyhuoneen kylmällä lattialla. Mustelmat käsivarsissa eivät paljasta salaisuuttani. Seisomme edelleen kadunkulmassa. Kerrot kauhistellen, että yhteinen entinen tuttumme on tullut hulluksi ja joutunut mielisairaalaan, hullujenhuoneelle. Naureskelet. "Mikähän sillekin tuli, niin fiksu ihminen?! Noin, v
1 kommentti
Lue lisää

Neitoperhon ensimmäinen siivenisku

Tänään näin vilahdukselta perhosen. Se oli vielä tiukasti kotelossaan. Tiukasti kotelonsa suojassa, piilossa kylmältä ja tuulelta. Se oli vielä turvassa. Mutta sen siivet värisivät kotelon sisällä. Lämpö oli saanut sen sydämen lyömään hurjemmin ja se halusi kokeilla mihin sen voimat riittäisivät. Vaistonvaraisesti se liikutti siipiään, vaikkei tiennyt, mitä ulkomaailmalla olisi sille tarjota. Silti se jossakin sisimmässään halusi lentää. Se vaistosi, että ulkona oli valoisaa, mutta se ei vielä tiennyt, miten hyvä asia valo voisi sille olla. Se tunsi ulkoa tulevan lämmön, mutta se ei vielä ymmärtänyt kuinka paljon lämpöä se tulisi tarvitsemaan lähtiessään ensimmäiselle lennolleen. Silti se luotti vaistoonsa ja yritti varovasti levittää siipiään. Tuo perhonen ei tiennyt, että aurinko oli paistanut sen koteloon jo pitkään. Se ei kotelon sisältä voinut nähdä valoa. Se oli jossakin vaiheessa sulkenut silmänsä ja käpertynyt yhä pienemmäksi. Se oli kutistunut kutistumistaan, mutta silti se
Lähetä kommentti
Lue lisää