Siirry pääsisältöön

Mikä ihmeen "Maata näkyvissä"?!

Miksi blogini nimi on mitä on? Olen usein verrannut elämääni, tai oikeastaan masennustani taisteluksi myrskyisällä merellä. Uin aallonpohjalla ja vaikka kuinka räpiköin, en pääse aallon harjalle. Pimeä yö on ympäröinyt minut ja mereni. Juuri kun luulen, etten voi joutua enää syvemmälle, aalto pyyhkäisee ylitseni. Keuhkot täyttyvät suolaisesta merivedestä ja suuntavaisto katoaa. En tiedä mihin suuntaan pitäisi edes yrittää ja hätääntyneenä räpiköin pimeässä. Hetkeksi menetän ehkä jopa tajuntani, kunnes havahdun pinnalla vettä pärskien ja taistelu elämästä alkaa alusta.

Tänään olen kuitenkin lähempänä satamaa. Maata on ollut näkyvissä jo monta vuotta. Enää en joka hetki pelkää hukkuvani. Joskus voin antautua merivirtojen kuljettamaksi ja rentoutua. Kellua aalloilla ja katsella taivasta ja auringon paistetta. Minun ei tarvitse kaikilla voimillani yrittää uida turvasatamaan, vaan voin nauttia matkanteosta, sillä pahin myrsky on laantunut.



Halusin kirjoittaa matkastani. Taisteluista ja auringonpaisteesta. Iloista, suruista, hymyistä ja itkusta. Siitä, mitä on toipua vaikeasta masennuksesta. Siitä, kuinka kaiken sen jälkeen voi hetkittäin nauttia elämästä täydellä sydämellään. Joskus olen edelleen eksyksissä myrskyn keskellä, mutta enää en toivottavasti pääse hukkumaan!
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten sun ilta on mennyt?

Tänään 10.9 vietetään kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Halusin julkaista erään vanhan ajatelman vuosien takaa. Aihe on itselle todella henkilökohtainen ja arka, mutta haluan uskoa, että tästäkin voidaan puhua ja helpottaa monen vaiennettua, syvää surua ja pelkoa.  Haluan rohkaista jokaista kysymään "Mitä sulle kuuluu?" tai vaikka sen "Miten sun ilta on mennyt" mitä minulta aikoinaan kysyttiin. Tuo lause muutti loppuelämäni suunnan. Haluan rohkaista Sinua, joka mietit olisiko itsemurha vaihtoehto, pyytämään apua. Itsemurha ei ole vaihtoehto. Jokainen itsemurha on liikaa. Jokainen itsemurhayritys on liikaa.  "Seison tyhjällä metroasemalla. Illan viimeinen metro tulee kolmen minuutin kuluttua. Aika etenee hitaasti, mutta minua ei pelota. Viimeiset toiveeni on kirjoitettu valmiiksi ja paperi odottaa kotona tietokoneen kuvaruutuun liimattuna. Haluan hautajaisiin laulajan, sen tietyn henkilön laulamaan. Haluan että hautajaisissani on spaghettia ja j
Lähetä kommentti
Lue lisää

Mitä sulle kuuluu?

"Moi, mitä sulle kuuluu?", sinä kysyt innokkaasti. "Mitäpä tässä, ihan perus, töitä ja vähän lisää töitä", minä vastaan, niin kuin hyvän ihmisen kuuluukin. Enkä edes valehtele sinulle. Töitähän minä olen puskenut, ja hieman lisää töitä. Jätän kertomatta, että kaikkina muina aikoina haluan kuolla. Että muiden ongelmia ratkoessani ja muita hoitaessani minun ei tarvitse miettiä itseäni tai pahaa oloani. Olet kuullut, että olen mennyt naimisiin. Uusi sukunimi, hääkuva ja kertomus häämatkalta paljastavat minut. Myönnän laiskasti hymyillen, että näin on päässyt käymään. Jätän kertomatta, että kotona aviomies lyö. Että kaunis kynttiläillallinen päättyy kyyneliin kylpyhuoneen kylmällä lattialla. Mustelmat käsivarsissa eivät paljasta salaisuuttani. Seisomme edelleen kadunkulmassa. Kerrot kauhistellen, että yhteinen entinen tuttumme on tullut hulluksi ja joutunut mielisairaalaan, hullujenhuoneelle. Naureskelet. "Mikähän sillekin tuli, niin fiksu ihminen?! Noin, v
1 kommentti
Lue lisää

Neitoperhon ensimmäinen siivenisku

Tänään näin vilahdukselta perhosen. Se oli vielä tiukasti kotelossaan. Tiukasti kotelonsa suojassa, piilossa kylmältä ja tuulelta. Se oli vielä turvassa. Mutta sen siivet värisivät kotelon sisällä. Lämpö oli saanut sen sydämen lyömään hurjemmin ja se halusi kokeilla mihin sen voimat riittäisivät. Vaistonvaraisesti se liikutti siipiään, vaikkei tiennyt, mitä ulkomaailmalla olisi sille tarjota. Silti se jossakin sisimmässään halusi lentää. Se vaistosi, että ulkona oli valoisaa, mutta se ei vielä tiennyt, miten hyvä asia valo voisi sille olla. Se tunsi ulkoa tulevan lämmön, mutta se ei vielä ymmärtänyt kuinka paljon lämpöä se tulisi tarvitsemaan lähtiessään ensimmäiselle lennolleen. Silti se luotti vaistoonsa ja yritti varovasti levittää siipiään. Tuo perhonen ei tiennyt, että aurinko oli paistanut sen koteloon jo pitkään. Se ei kotelon sisältä voinut nähdä valoa. Se oli jossakin vaiheessa sulkenut silmänsä ja käpertynyt yhä pienemmäksi. Se oli kutistunut kutistumistaan, mutta silti se
Lähetä kommentti
Lue lisää